Voidaan katsoa, että Suomen ulkopolitiikka alkaa maamme itsenäistymisestä, sillä sitä ennen olimme osa Ruotsia ja Venäjän alainen suuriruhtinaskunta. Venäjän vallan aikana Suomi hoiti suhteitaan taloudellisesti merkittäviin tahoihin konsuli- ja kunniakonsulitasolla. Välittömästi itsenäistymisen jälkeen Suomen ulkopolitiikan tavoitteet olivat yksinkertaiset: saada ulkovallat tunnustamaan Suomi, karkottaa venäläiset ja estää nälänhätä maassamme. Suomi solmi ensimmäiset diplomaattisuhteet Tukholmaan, Berliiniin sekä Pietariin ja verkostoa laajennettiin vuonna 1919. Toisen maailmansodan jälkeen Suomen ulkopolitiikka siirtyi tiukasti presidenttivetoiseksi, ja ajan ulkopolitiikasta puhutaan yleisesti Paasikiven-Kekkosen linjana. Toisen maailmansodan jälkeen oli siirrytty jännitteiseen kylmän sodan aikaan ja Eurooppa oli jakanut kahteen leiriin: Yhdysvaltojen johtamaan länteen (NATO) ja Neuvostoliiton hallitsemaan kommunistiseen itäblokkiin (Varsovan liitto). Suomi pysytteli puolueettomana maana pyrkien säilyttämään suhteensa sekä itään että länteen.
Toisen maailmansodan jälkeen perustettiin Yhdistyneet kansakunnat (YK) vuonna 1945. Suomi ei kuulunut alkuperäisiin perustajajäseniin eikä ollut läsnä, kun järjestön peruskirja hyväksyttiin. Pariisin rauhansopimus vuonna 1947 teki Suomelle mahdolliseksi hakea YK:n jäsenyyttä, mutta prosessi vei vuosia. Suomesta tuli YK:n jäsen vuonna 1955, ja maamme alkoi kehittämään YK:ssa harjoitettavan politiikan perusteita, jotka pohjasivat puolueettomuuspolitiikkaan ja rauhanomaisiin suhteisiin kaikkien maiden kanssa. YK:ssa Suomi toimi sellaisten asioiden parissa, jotka vahvistivat maan ulkopoliittisia tavoitteita: Suomen erityisalaksi muodostuivat rauhanturvaaminen, kehityskysymykset, ihmisoikeudet sekä naisten asema. Puolueettomuuspolitiikan ansiosta Suomi pystyi kehittämään imagoa riippumattomana YK:n jäsenenä. Sillanrakentajan roolin omaksunut Suomi kykeni ylläpitämään hyviä suhteita sekä itään että länteen ja myös kolmannen maailman maihin. Puolueettomat maat ja kehitysmaat toivat suurvaltapolitiikan rinnalle vaihtoehtoisen tavan toimia YK:ssa.
Suomi integroituu Eurooppaan
Vaikka suhteet Neuvostoliittoon määrittelivät pitkälti Suomen ulkopoliittista liikkumavaraa, lähti Suomi mukaan myös läntisiin monikansallisiin järjestöihin. Vuonna 1961 Suomesta tuli Euroopan vapaakauppajärjestön (EFTA) liitännäisjäsen, ja vuonna 1973 Suomi teki vapaakauppasopimuksen Euroopan talousyhteisön (ETY) kanssa. Vuonna 1986 Suomesta tuli puolestaan EFTA:n täysjäsen. Suomen ulkopoliittinen tilanne ja samalla koko maailmanpoliittinen tilanne muuttuivat radikaalisti kylmän sodan päätyttyä, kun Neuvostoliitto sekä sen johtama Varsovan liitto hajosivat. Vuoden 1994 Suomi oli ETA:n eli Euroopan talousalueen jäsen, mutta oli käynnistänyt neuvottelut Euroopan Unionin jäsenyydestä jo vuoden 1993 helmikuussa samaan aikaan Ruotsin ja Itävallan kanssa. Suomen kannalta neuvotteluiden tärkeimmät kysymykset liittyivät maatalouteen ja aluepoliittisiin kysymyksiin. Muista asioista Suomi oli jo neuvotellut ETA:aan liittymisen yhteydessä. Neuvotteluiden vaikeimmaksi kysymykseksi nousi, miten maataloussektori saataisiin sovitettua yhteen EU:n harjoittaman maatalouspolitiikan kanssa.
Suomi äänestää EU:n puolesta
Suomessa järjestettiin neuvoa-antava kansanäänestys EU-jäsenyydestä vuoden 1994 lokakuussa. Jäsenyyttä kannattaneet tahot perustelivat mielipidettään turvallisuuspolitiikkaan ja taloudellisiin seikkoihin vedoten. Liittyminen EU:hun takaisi Suomen yrityksille pääsyn EU:n sisämarkkinoille ja mahdollistaisi vakaan taloudellisen kehityksen. Jäsenyyden eduksi katsottiin myös se, että jäsenyyden kautta Suomella olisi mahdollisuus osallistua niiden päätöksien tekoon, jotka joka tapauksessa vaikuttaisivat Suomen kansalliseen politiikkaan. Liittymistä kannattanut puoli voitti 56,9 prosentilla äänestysprosentin noustessa 74 prosenttiin. Suomen eduskunta teki asiasta lopullisen päätöksen marraskuun 18. päivä, ja vuoden 1995 alusta Suomi liittyi EU:hun. Liittyessään Suomi astui myös EMU:n eli Euroopan talous- ja rahaliiton toiseen vaiheeseen, mikä tarkoitti talouksien lähentämistä niin, että EMU:n kolmanteen vaiheeseen siirtyminen toteutuisi mahdollisimman helposti. Yhteisen valuutan vaihe koitti tammikuussa vuonna 1999.
Suomen ja NATO:n rauhankumppanuus
Suomen puolustusvoimat osallistuu NATO:n rauhankumppanuustoimintaan sekä yhteistyöhön, jonka tarkoituksena on kehittää sotilaallista suoritus- ja yhteistoimintakykyä niin kansalliseen puolustukseen kuin kansainväliseen kriisinhallintaan. Yhteistyön merkeissä osallistutaan NATO harjoitus- ja koulutusohjelmaan, minkä lisäksi kehitetään tiedonvaihtoa sekä tilannetietoisuutta. Suomi on ollut mukana rauhankumppanuusyhteystyössä vuodesta 1994 ja kuuluu myös Euroatlanttiseen kumppanuusneuvostoon, jonka jäsen se on ollut vuodesta 1997. Tämän lisäksi Suomi on kutsuttu edistyneenä NATO:n kumppanina laajennettujen mahdollisuuksien kumppanuusyhteistyöhön, joka tarjoaa mahdollisuuden ylläpitää ja kehittää NATO-suhdetta. Suomi tekee päätökset osallistumisesta harjoituksiin, koulutukseen ja seminaareihin omista kansallisista lähtökohdistaan. Vuosittain Suomi osallistuu noin 200 koulutustapahtumaan sekä 15–20 harjoitukseen. Tämän lisäksi Suomi edistää tiedonvaihtoa NATO:n kanssa turvallisuusympäristön tilanteesta sekä sotilaallisesta varautumisesta. Lisääntyneen tiedonvaihdon ja tilannetietoisuuden etuna on, että Itämeren vakaus lisääntyy ja sotilaallisen toiminnan ennakointi parantuu.
yhteistyön ministeri. Ulkoministeriö sijaitsi pitkään pääasiallisesti valtioneuvoston linnan itäisessä siipirakennuksessa, kunnes se 1980-luvulla siirrettiin Helsingin Katajanokalle Merikasarmin rakennusryhmään. Ulkoministeriön strategiaa käsitellään vuonna 2005 julkaistussa ”Suomen etu – globaali vastuu” -nimisessä asiakirjassa. Asiakirjan mukaan Ulkoministeriön strategiaa toteutetaan viiden keskeisen tavoitteen avulla, jotka toimivat pohjana yksiköiden sekä edustustojen vuosittaisten tulostavoitteiden laatimiselle. Asiakirjan mukaisia ulkoministeriön tavoitteita ovat vaikutusvaltainen Suomi kansainvälisessä yhteistyössä, turvallisuutta luova kansainvälinen yhteisö, oikeudenmukainen maailma, menestyvä Suomi sekä avoin ja palveleva ulkoministeriö. Suomen jäsenyys Euroopan Unionissa on keskeinen väylä näiden tavoitteiden toteuttamisessa.
Muita tärkeitä teemoja Suomen ulkopolitiikassa ovat esimerkiksi siirtolais- ja ympäristökysymykset. Rajat ylittävä yhteistyö on lisääntynyt monella alueella viime vuosina. Usein lehtiä lukiessa saakin sellaisen kuvan, että keskustelevaa ulkopolitiikkaa harrastetaan ainoastaan suurten maiden kanssa. Viime vuosina suuren huomion on saanut Venäjä, ja monet maat ovat jääneet vähemmälle huomiolle. On myös otettava huomioon, että kahdenvälisten suhteiden lisäksi ulkopolitiikkaa tehdään monilla areenoilla: Suomi on jäsen monissa eri kansainvälisissä järjestöissä kuten YK:ssa, Arktisessa neuvostossa, Euroopan neuvostossa, Euroopan talous- ja rahaliitossa, Kansainvälisessä atomienergiajärjestössä sekä Kansainvälisessä valuuttarahastossa. Viime vuosina globalisaatiosta on alettu puhumaan entistä enemmän. Millaisia haasteita globalisaatiota asettaa perinteiselle ulkopolitiikalle? Myös Internet ja sosiaalinen media ovat muuttaneet ulkopolitiikkaa, ja on mielenkiintoista ja joskus hieman hämmentävääkin nähdä, että esimerkiksi Twitteristä on tullut erittäin tärkeä kanava joillekin poliitikoille kertoa kansainvälisen politiikan kysymyksistä. Toisaalta ulkopolitiikka on perinteisesti ollut alue, jossa liika avoimuus on nähty haittana ja asioiden salassapito on nähty asiaankuuluvana. Tältä Suomen ulkopolitiikka näyttää tänään, jäämme mielenkiinnolla odottamaan huomisen uutisia.
Ensimmäiset presidentit hyödynsivät valtaoikeuksiaan ulkopolitiikassa säntillisesti, ja yhteistyö ulkoministerien kanssa oli laajaa. Alusta lähtien Suomen ulkopolitiikan johdon täytyi ratkoa suuria kiistoja. Ruotsin kanssa välit paranivat Kansainliiton ratkaistua Ahvenanmaan olevan osa Suomea, ja Neuvosto-Venäjän kanssa Suomi solmi Tarton rauhansopimuksen. Suhde itään värittyi kuitenkin molemminpuolisella epäluulolla, mikä oli myös osasyy sille, että Suomi jatkoi puolueettomuuden linjaansa. Suurvaltojen väliset valtataistelut levisivät myös Suomeen, kun Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen 1939. Talvisodan päätös ja sen rauhanehdot saivat Suomen liittoutumaan Saksan kanssa operaatioon Neuvostoliittoa vastaan. Suomi julistautui puolueettomaksi sodassa, vaikka Hitler julistikin maiden olevan liittolaisia. Koko jatkosodan ajan Suomen hallitus pyrki korostamaan erillissotateesiä. Hävittyään sodan, Suomi oli pakotettu noudattamaan jälleen Neuvostoliiton sanelemia tiukkoja rauhanehtoja. Sodan jälkeistä ulkopolitiikkaa lähti muovaamaan ennen kaikkea J. K. Paasikivi, joka lujitti presidentin asemaa vallan kahvassa. Tämän politiikan tarkoitus oli kaksiosainen: toisaalta Suomi toivoi irrottautuvansa suvereeniutensa rajoitteista, mutta tärkeänä pidettiin myös hyvien suhteiden säilyttämistä Neuvostoliittoon, jotta uusia konflikteja ei pääsisi syntymään. Paasikivi-Kekkosen linjaksi nimetty politiikka johti muun muassa siihen, että Suomi pitäytyi vastaanottamasta Marshall-apua eikä lähtenyt puolustusliittoihin mukaan. Toisaalta samanaikaisesti Suomi alkoi integroitua läntisiin markkinoihin.
Kekkonen profiloitui merkittävänä neuvottelijana länsimaiden ja Neuvostoliiton välillä, mikä on lyönyt Suomeen riippumattomuuden leiman. Neuvostoliiton hajottua paine idästä helpottui, mikä mahdollisti Suomen lähentymisen lännen kanssa entisestään. Suomi liittyikin esimerkiksi Euroopan Yhteisön jäseneksi vuonna 1995 ja myöhemmin aloitti yhteiset sotaharjoitukset Naton kanssa. Kun puolueettomuus ei ollut enää elinehto, myös presidentin valtaoikeuksia voitiin kaventaa. Yhteistyö valtioneuvoston kanssa oli alkanut jo Mauno Koiviston presidenttikausien aikana, mutta vasta vuonna 2000 muutos tuli viralliseksi perustuslakimuutoksen seurauksena. Ensi kertaa Tarja Halosen kauden aikana presidentillä ei ollut enää yksinoikeutta päättää suhteista ulkovaltoihin, vaan päätökset tehtiin yhdessä valtioneuvoston kanssa. Ajan kanssa jako työtehtävistä on muovautunut, ja tänä päivänä presidentin valtaoikeudet koskevat lähinnä maiden kahdenvälisiä suhteita, kun taas valtioneuvosto päättää EU:hun liittyvästä ulko- ja turvallisuuspolitiikasta. Eduskunnan rooli on myös kasvanut, sillä se saa perustuslakimuutoksen myötä hylkäämis- ja hyväksymisoikeuden kansainvälisille velvoitteille. Tänä päivänä Suomen kansainvälistä yhteistyötä perustuslain mukaan määrittelee rauhan ja ihmisoikeuksien turvaaminen, sekä suomalaisen yhteiskunnan kehittäminen. Suomi on aktiivinen osanottaja useissa eri kansainvälisissä yhteisöissä, mutta sen puolueettomuus-teesi on säilynyt läpi vuosien, ja se pyrkii edelleen säilyttämään lämpimät välit sekä itä- että länsinaapureihinsa.
Yksi Suomen keskeisistä diplomaattisista tavoitteista liittyy Venäjän-suhteisiin. Suomi on osana EU:ta mukana Venäjän vastaisissa pakotteissa. Tästä huolimatta Suomi pyrkii pitämään yllä hyviä suhteita Venäjään. Tästä kertoo esimerkiksi johtavien poliitikkojen aktiivisuus tavata venäläisiä kollegoitaan, toisin kuin monet muut Länsi-Euroopan maan johtajat tekevät. Suomella on sekä taloudellisia että turvallisuuspoliittisia intressejä ylläpitää hyviä suhteita Venäjään. Suomi on esimerkiksi riippuvainen Venäjältä tuodusta energiasta. Lisäksi venäläiset turistit ovat olleet viime vuosina tärkeä ryhmä Suomen matkailualalle. Suomen pitkä maaraja vaikuttaa siihen, että tilanteemme on erilainen kuin esimerkiksi Ruotsin, jossa Venäjän toimintaa kritisoidaan huomattavasti avoimemmin. Voidaankin todeta, että yhtenä suomalaisen diplomatian pitkäaikaisena tavoitteena tulee säilymään hyvien suhteiden ylläpitäminen Venäjään ja varautuminen nykyisen presidentin Putinin jälkeiseen aikakauteen.
Suomi on näkyvä toimija kehitysyhteistyössä, ja Suomella on useita tavoitteita kehitysyhteistyössä. Näitä ovat esimerkiksi ihmisoikeudet, avoimuus, johdonmukaisuus ja laatu. Kehityspolitiikan lähtökohta on se, että kaikilla on oikeus hyvään elämään, joka sisältää koulutuksen, turvallisuudentunteen, hyvän terveyden ja mahdollisuuden toimeentuloon. Ihmisoikeuksien kunnioittaminen on tärkeä osa Suomen kehityspolitiikan tavoitteita. Suomi pyrkii toiminnallaan parantamaan kehityspolitiikan laatua. Ensiarvoista Suomelle on se, että tuloksen ovat näkyviä ja kestäviä – sellaisia, joilla päästään pidempiaikaiseen muutokseen. Yhtenä kehitystyön tavoitteena on myös tehdä siitä entistä avoimempaa. On tärkeää, että ihmiset tietävät kuinka kehitysavun varoja käytetään ja että nämä prosessit ovat mahdollisimman läpinäkyviä. Viimeisenä kehitystyön tavoitteena on se, että kumppanimaat ottavat itse vastuun kehityksestään ja tekevät itse tulevaisuudensuunnitelmansa.