Suomi kansainvälisissä organisaatioissa

Voidaan katsoa, että Suomen ulkopolitiikka alkaa maamme itsenäistymisestä, sillä sitä ennen olimme osa Ruotsia ja Venäjän alainen suuriruhtinaskunta. Venäjän vallan aikana Suomi hoiti suhteitaan taloudellisesti merkittäviin tahoihin konsuli- ja kunniakonsulitasolla. Välittömästi itsenäistymisen jälkeen Suomen ulkopolitiikan tavoitteet olivat yksinkertaiset: saada ulkovallat tunnustamaan Suomi, karkottaa venäläiset ja estää nälänhätä maassamme. Suomi solmi ensimmäiset diplomaattisuhteet Tukholmaan, Berliiniin sekä Pietariin ja verkostoa laajennettiin vuonna 1919. Toisen maailmansodan jälkeen Suomen ulkopolitiikka siirtyi tiukasti presidenttivetoiseksi, ja ajan ulkopolitiikasta puhutaan yleisesti Paasikiven-Kekkosen linjana. Toisen maailmansodan jälkeen oli siirrytty jännitteiseen kylmän sodan aikaan ja Eurooppa oli jakanut kahteen leiriin: Yhdysvaltojen johtamaan länteen (NATO) ja Neuvostoliiton hallitsemaan kommunistiseen itäblokkiin (Varsovan liitto). Suomi pysytteli puolueettomana maana pyrkien säilyttämään suhteensa sekä itään että länteen.

Toisen maailmansodan jälkeen perustettiin Yhdistyneet kansakunnat (YK) vuonna 1945. Suomi ei kuulunut alkuperäisiin perustajajäseniin eikä ollut läsnä, kun järjestön peruskirja hyväksyttiin. Pariisin rauhansopimus vuonna 1947 teki Suomelle mahdolliseksi hakea YK:n jäsenyyttä, mutta prosessi vei vuosia. Suomesta tuli YK:n jäsen vuonna 1955, ja maamme alkoi kehittämään YK:ssa harjoitettavan politiikan perusteita, jotka pohjasivat puolueettomuuspolitiikkaan ja rauhanomaisiin suhteisiin kaikkien maiden kanssa. YK:ssa Suomi toimi sellaisten asioiden parissa, jotka vahvistivat maan ulkopoliittisia tavoitteita: Suomen erityisalaksi muodostuivat rauhanturvaaminen, kehityskysymykset, ihmisoikeudet sekä naisten asema. Puolueettomuuspolitiikan ansiosta Suomi pystyi kehittämään imagoa riippumattomana YK:n jäsenenä. Sillanrakentajan roolin omaksunut Suomi kykeni ylläpitämään hyviä suhteita sekä itään että länteen ja myös kolmannen maailman maihin. Puolueettomat maat ja kehitysmaat toivat suurvaltapolitiikan rinnalle vaihtoehtoisen tavan toimia YK:ssa.

Suomi integroituu Eurooppaan

Vaikka suhteet Neuvostoliittoon määrittelivät pitkälti Suomen ulkopoliittista liikkumavaraa, lähti Suomi mukaan myös läntisiin monikansallisiin järjestöihin. Vuonna 1961 Suomesta tuli Euroopan vapaakauppajärjestön (EFTA) liitännäisjäsen, ja vuonna 1973 Suomi teki vapaakauppasopimuksen Euroopan talousyhteisön (ETY) kanssa. Vuonna 1986 Suomesta tuli puolestaan EFTA:n täysjäsen. Suomen ulkopoliittinen tilanne ja samalla koko maailmanpoliittinen tilanne muuttuivat radikaalisti kylmän sodan päätyttyä, kun Neuvostoliitto sekä sen johtama Varsovan liitto hajosivat. Vuoden 1994 Suomi oli ETA:n eli Euroopan talousalueen jäsen, mutta oli käynnistänyt neuvottelut Euroopan Unionin jäsenyydestä jo vuoden 1993 helmikuussa samaan aikaan Ruotsin ja Itävallan kanssa. Suomen kannalta neuvotteluiden tärkeimmät kysymykset liittyivät maatalouteen ja aluepoliittisiin kysymyksiin. Muista asioista Suomi oli jo neuvotellut ETA:aan liittymisen yhteydessä. Neuvotteluiden vaikeimmaksi kysymykseksi nousi, miten maataloussektori saataisiin sovitettua yhteen EU:n harjoittaman maatalouspolitiikan kanssa.

Suomi äänestää EU:n puolesta

Suomessa järjestettiin neuvoa-antava kansanäänestys EU-jäsenyydestä vuoden 1994 lokakuussa. Jäsenyyttä kannattaneet tahot perustelivat mielipidettään turvallisuuspolitiikkaan ja taloudellisiin seikkoihin vedoten. Liittyminen EU:hun takaisi Suomen yrityksille pääsyn EU:n sisämarkkinoille ja mahdollistaisi vakaan taloudellisen kehityksen. Jäsenyyden eduksi katsottiin myös se, että jäsenyyden kautta Suomella olisi mahdollisuus osallistua niiden päätöksien tekoon, jotka joka tapauksessa vaikuttaisivat Suomen kansalliseen politiikkaan. Liittymistä kannattanut puoli voitti 56,9 prosentilla äänestysprosentin noustessa 74 prosenttiin. Suomen eduskunta teki asiasta lopullisen päätöksen marraskuun 18. päivä, ja vuoden 1995 alusta Suomi liittyi EU:hun. Liittyessään Suomi astui myös EMU:n eli Euroopan talous- ja rahaliiton toiseen vaiheeseen, mikä tarkoitti talouksien lähentämistä niin, että EMU:n kolmanteen vaiheeseen siirtyminen toteutuisi mahdollisimman helposti. Yhteisen valuutan vaihe koitti tammikuussa vuonna 1999.

Suomen ja NATO:n rauhankumppanuus

Suomen puolustusvoimat osallistuu NATO:n rauhankumppanuustoimintaan sekä yhteistyöhön, jonka tarkoituksena on kehittää sotilaallista suoritus- ja yhteistoimintakykyä niin kansalliseen puolustukseen kuin kansainväliseen kriisinhallintaan. Yhteistyön merkeissä osallistutaan NATO harjoitus- ja koulutusohjelmaan, minkä lisäksi kehitetään tiedonvaihtoa sekä tilannetietoisuutta. Suomi on ollut mukana rauhankumppanuusyhteystyössä vuodesta 1994 ja kuuluu myös Euroatlanttiseen kumppanuusneuvostoon, jonka jäsen se on ollut vuodesta 1997. Tämän lisäksi Suomi on kutsuttu edistyneenä NATO:n kumppanina laajennettujen mahdollisuuksien kumppanuusyhteistyöhön, joka tarjoaa mahdollisuuden ylläpitää ja kehittää NATO-suhdetta. Suomi tekee päätökset osallistumisesta harjoituksiin, koulutukseen ja seminaareihin omista kansallisista lähtökohdistaan. Vuosittain Suomi osallistuu noin 200 koulutustapahtumaan sekä 15–20 harjoitukseen. Tämän lisäksi Suomi edistää tiedonvaihtoa NATO:n kanssa turvallisuusympäristön tilanteesta sekä sotilaallisesta varautumisesta. Lisääntyneen tiedonvaihdon ja tilannetietoisuuden etuna on, että Itämeren vakaus lisääntyy ja sotilaallisen toiminnan ennakointi parantuu.

Suomen ulkoministeriö aina historiasta organisaatioon ja kansalaisille suunnattuihin palveluihin

Ulkoministeriö, joka toimi vuoteen 2017 asti nimellä ulkoasiainministeriö, on yksi kahdestatoista Suomen valtioneuvoston ministeriöstä. Ministeriössä toimii ulkoministerin lisäksi ulkomaankauppa- ja kehitysministeri sekä pohjoismaisen yhteistyön ministeri. Ulkoministeriö sijaitsi pitkään pääasiallisesti valtioneuvoston linnan itäisessä siipirakennuksessa, kunnes se 1980-luvulla siirrettiin Helsingin Katajanokalle Merikasarmin rakennusryhmään. Ulkoministeriön strategiaa käsitellään vuonna 2005 julkaistussa ”Suomen etu – globaali vastuu” -nimisessä asiakirjassa. Asiakirjan mukaan Ulkoministeriön strategiaa toteutetaan viiden keskeisen tavoitteen avulla, jotka toimivat pohjana yksiköiden sekä edustustojen vuosittaisten tulostavoitteiden laatimiselle. Asiakirjan mukaisia ulkoministeriön tavoitteita ovat vaikutusvaltainen Suomi kansainvälisessä yhteistyössä, turvallisuutta luova kansainvälinen yhteisö, oikeudenmukainen maailma, menestyvä Suomi sekä avoin ja palveleva ulkoministeriö. Suomen jäsenyys Euroopan Unionissa on keskeinen väylä näiden tavoitteiden toteuttamisessa.

Ulkoministeriön historia juontaa juurensa aina vuoteen 1858, kun Venäjän Lontoon konsuli pyysi saada konsulaattinsa suomea ja ruotsia puhuvan virkamiehen. Näin ollen jo tsaarinvallan aikana Suomi ja suomalaiset esiintyivät omana, ulkoasiainhallinnollisia palveluja tarvitsevana ryhmänään. Suomen itsenäisyyden myötä päätettiin, että Suomen valtiota ulkomailla edustaa vain ulkoasiainministeriö sen sijaan, että jokainen hallinnonhaara olisi itse vastannut myös ulkomaan asioistaan. Suomeen nimitettiin ensimmäinen ulkoministeri keväällä 1918. Ministeriksi nimitettiin tuolloin pankinjohtajana toiminut Otto Stenroth. Myöhemmin kesällä ulkoasiaintoimikunnan rakenne vahvistettiin asetuksella, jonka mukaan toimikuntaan kuului kolme osastoa ja 17 virkamiestä. Nykyisin ulkoministeriössä työskentelee noin 1500 henkilöä, joista vajaa tuhat työskentelee itse ministeriössä ja loput edustustoissa. Lisäksi ulkoministeriö työstää noin tuhat henkilöä asemamaista.

Ulkoministeriön tehtävät vaihtelevat laajasti

Suomen ulkoministeriön toimialaa määrittää valtioneuvoston ohjesääntö, jonka mukaan ministeriön toimialaan kuuluvat muun muassa suomalaisten oikeuksien ja etujen valvominen, konsulipalvelut ja muut vastaavat viranomaispalvelut ulkomailla, kansainväliset lainkäyttö- ja tutkintaelimet, vieraiden valtioiden ja kansainvälisten järjestöjen edustaminen Suomessa sekä Suomen ulkomaanedustus. Ulkoministeriö keskittyy toiminnassaan pääasiallisesti Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan, kehityspolitiikkaan sekä kauppapolitiikkaan. Se hoitaa myös Suomea koskevia kansainvälisesti merkittäviä asioita sekä Suomen kansainvälisiä suhteita. Lisäksi ministeriö avustaa eri hallinnonaloja kansainvälisissä asioissa. Käytännössä ulkoministeriön tehtävänä on Suomen ulkopolitiikan valmistelu sekä toteuttaminen. Ministeriön tehtävänä on lisäksi pyrkiä edistämään Suomalaisten hyvinvointia sekä turvallisuutta ja pyrkiä eurooppalaisten arvojen, esimerkiksi demokratian, pohjalta vahvistamaan kansainvälistä rauhaa sekä rakentamaan yhteisvastuuta.

Ulkoministeriön organisaation rakenne

Ulkoministeriössä toimii kolme ministeriä; ulkoministeri, ulkomaankauppa- ja kehitysministeri sekä pohjoismaisen yhteistyön ministeri. Ulkoministeri johtaa ministeriön päällikkönä ulkoministeriötä, jonka korkeimman virkamiesjohdon puolestaan muodostavat valtiosihteeri. Valtiosihteeri toimii kansliapäällikkönä, ja hänen alaisuudessaan toimivat neljä alivaltiosihteeriä. Ministeriö jakautuu tehtävien perusteella kahdeksaan osastoon. Poliittinen osasto, taloudellisten ulkosuhteiden osasto sekä kehityspoliittinen osasto vastaavat politiikan yhteensovittamisesta. Alueosastoja ulkoministeriössä on puolestaan neljä; Eurooppa-osasto, Afrikan ja Lähi-idän osasto, itäosasto sekä Amerikan ja Aasian osasto. Näillä alueosastoilla työskentelevät kiertävät suurlähettiläät. Tämän lisäksi ministeriössä on myös viestintäosasto. Ulkoministeriössä on lisäksi osastojaon ulkopuolisia toimijoita. Näitä toimijoita ovat oikeuspalvelu, kansalaispalvelut, protokollapalvelut, talousyksikkö, hallintopalvelut, suunnittelu- ja tutkimusyksikkö, sisäisen tarkastuksen yksikkö, kehitysevaluoinnin yksikkö sekä kansallinen turvallisuusviranomainen.

Kansalaisille suunnatut palvelut

Suomalaiset tuntevat ulkoministeriön yleensä parhaiten sen tarjoamista, ulkomaille matkustamiseen sekä muuttamiseen liittyvistä palveluista. Ulkoministeriö ylläpitää noin 150 eri maasta matkustustiedotteita, jotka ovat ministeriön laatimia maakohtaisia matkustusturvallisuutta koskevia tiedotteita. Matkustustiedote sisältää tietoa muun muassa maan yleisestä turvallisuustilanteesta, vaarallisista alueista sekä luonnonoloista. Matkustustiedotteiden tarkoituksena on antaa tietoa matkustajalle matkustuspäätöksen tekemisen tueksi. Matkustustiedotteet ovat luonteeltaan suosituksia. Ulkoministeriön alaisuuteen kuuluvat myös Suomen ulkomailla sijaitsevat edustustot eli diplomaattiset edustustilat, suurlähetystöt, konsulaatit sekä pienemmät kunniakonsulaatit. Vaikka näiden ulkomailla sijaitsevien edustustojen toimialaan kuuluu pääasiassa yleisiä poliittisia ja viranomaistehtäviä, tarjoavat ne myös palveluita ja apua ulkomailla asuville sekä matkustaville suomalaisille. Maissa, joihin Suomalaiset matkustavat runsaasti, saattaa heidän auttamisensa ja palvelemisensa nousta yhdeksi edustuston päätehtävistä.

Miltä näyttää Suomen ulkomaan politiikka tänään?

Tällä sivulla kerromme Suomen ulkopolitiikasta, sen tilasta ja suuntaviivoista. Tarkastelemme sitä, millaista ulkopolitiikka Suomi harjoittaa ja miten Suomen ulkopolitiikka eroaa monien muiden maiden ulkopolitiikasta. Pääpaino on keskusteluissa, joita Suomen ulkopolitiikasta käydään. Mitä teemoja viime aikoina on ollut esillä ulkopoliittisissa keskusteluissa? Suomi on heinäkuussa 2018 kansainvälisen politiikan keskipisteessä, kun Venäjän presidentti Vladimir Putin ja Yhdysvaltojen presidentti Donald Trump tapaavat Suomessa. On esitetty erilaisia arvioita, miksi juuri Suomi valittiin tapaamispaikaksi. Suomi on pyrkinyt ylläpitämään hyviä suhteita sekä itään että länteen, ja esimerkiksi Venäjää kohtaan suomalaisten poliitikkojen kommentit ovat yleensä maltillisempia kuin monen Suomen naapurimaan poliitikkojen. Myös Suomen kuulumattomuus NATO:on voi olla yksi syy, miksi Suomi on mieluisampi tapaamispaikka Venäjälle kuin moni muu maa olisi. Presidentti Niinistö on pyrkinyt aktiivisesti toimimaan kansainvälisten suhteiden rakentajana ja ylläpitäjänä. Tapaamisen järjestymistä voidaankin pitää eräänlaisena voittona Suomen ulkopolitiikalle. Presidentillä onkin Suomessa tärkeä rooli ulkopolitiikassa. Presidentti yhdessä nykyisen ulkoministerin Timo Soinin kanssa ovatkin näkyvimpiä henkilöitä kansainvälisissä neuvotteluissa.

Suomen ulkosuhteiden keskeisiä teemoja

Mistä Suomen ulkopoliittisessa keskustelussa sitten tänä päivänä puhutaan? Tärkeänä aiheena tietysti on Venäjä ja Suomen suhteet Venäjään – onhan Suomella pitkä raja Venäjän kanssa, ja maallamme on paljon niin taloudellista kuin kulttuurista yhteistyötä Venäjän kanssa. Suomi pyrkii noudattamaan varsin maltillista Venäjä-politiikkaa, mutta osana EU:ta usein on samaa mieltä Euroopan Unionin kanssa. Esimerkiksi Venäjä-pakotteiden suhteen Suomi noudattaa EU:n linjaa. Toinen kesto suomalaisessa ulkopolitiikassa on NATO-jäsenyys. Useat tunnetut poliitikot kannattavat NATO:a, mutta kansan enemmistön vastustus asiassa on otettava huomioon. Näyttää siltä, ettei ainakaan aivan lähivuosina Suomi liittyisi NATO:on, ellei maailmanpoliittinen tilanne muuttuisi radikaalisti. Kolmanneksi otamme esiin Kiinan, josta Suomessa keskustellaan huomattavasti aiempaa enemmän. Kiina nähdäänkin tärkeänä kumppanina tulevaisuudessa, ja Kiinan kasvava talous kiinnostaa myös Suomessa. Presidentti Niinistökin on pyrkinyt parantamaan suhteita myös Kiinaan. Yhdysvallat on tietysti tärkeä kumppani Suomelle ja esimerkiksi Yhdysvaltojen nykyistä presidenttiä Donald Trumpia on kritisoitu Suomen ulkopoliittisessa keskustelussa varsin maltillisesti. Monelle suomalaispoliitikolle transatlanttisten suhteiden tärkeys meneekin kansainvälisessä politiikassa kärkipäähän.

Muita tärkeitä teemoja Suomen ulkopolitiikassa

Muita tärkeitä teemoja Suomen ulkopolitiikassa ovat esimerkiksi siirtolais- ja ympäristökysymykset. Rajat ylittävä yhteistyö on lisääntynyt monella alueella viime vuosina. Usein lehtiä lukiessa saakin sellaisen kuvan, että keskustelevaa ulkopolitiikkaa harrastetaan ainoastaan suurten maiden kanssa. Viime vuosina suuren huomion on saanut Venäjä, ja monet maat ovat jääneet vähemmälle huomiolle. On myös otettava huomioon, että kahdenvälisten suhteiden lisäksi ulkopolitiikkaa tehdään monilla areenoilla: Suomi on jäsen monissa eri kansainvälisissä järjestöissä kuten YK:ssa, Arktisessa neuvostossa, Euroopan neuvostossa, Euroopan talous- ja rahaliitossa, Kansainvälisessä atomienergiajärjestössä sekä Kansainvälisessä valuuttarahastossa. Viime vuosina globalisaatiosta on alettu puhumaan entistä enemmän. Millaisia haasteita globalisaatiota asettaa perinteiselle ulkopolitiikalle? Myös Internet ja sosiaalinen media ovat muuttaneet ulkopolitiikkaa, ja on mielenkiintoista ja joskus hieman hämmentävääkin nähdä, että esimerkiksi Twitteristä on tullut erittäin tärkeä kanava joillekin poliitikoille kertoa kansainvälisen politiikan kysymyksistä. Toisaalta ulkopolitiikka on perinteisesti ollut alue, jossa liika avoimuus on nähty haittana ja asioiden salassapito on nähty asiaankuuluvana. Tältä Suomen ulkopolitiikka näyttää tänään, jäämme mielenkiinnolla odottamaan huomisen uutisia.

Suomen kansainvälisten suhteiden kehitys

Suomen kansainvälisistä suhteista voidaan alkaa käytännössä puhua vasta Suomen valtion itsenäistymisen jälkeen, sillä autonomian aikana Venäjän keisarikunnalla oli kaikki päätösvalta alueen suhteista ulkovaltoihin. Tänä ajanjaksona Suomen suuriruhtinaskunta hoiti omia asioitaan lähinnä keisarikunnan lähetystöissä ja konsulaateissa. Tästä huolimatta tietyt instituutiot pääsivät kehittymään jo autonomian aikana, ja Suomen suuriruhtinaskunnalla oli suhteita myös Eurooppaan. Suomi pyrkikin hyötymään näistä suhteista hakiessaan tunnustusta suvereniteetilleen, mistä muodostui ensimmäinen ja tärkein ulkopoliittinen tehtävä itsenäistyvälle Suomelle. Muita Suomen pyrkimyksiä olivat venäläisten joukkojen poisajo, raaka-aine riippumattomuus sekä puolueettomuus keinona välttyä suurvalta-konflikteilta. Ensimmäinen suomalainen diplomaatti oli Carl Enckell, joka oli vastuussa toimenpiteistä liittyen Suomen ulkopoliittisiin tavoitteisiin. Ensimmäiset suomalaiset edustustot perustettiin Tukholmaan ja Pietariin. Suomen ulkopolitiikan ensivaiheet olivat kuitenkin myrskyisät, sillä nopeasti puhjennut sisällissota aiheutti ulkopolitiikan jakautumisen kahtia: kun punaiset tukeutuivat neuvostohallitukseen, valkoiset ystävystyivät Saksan hallituksen kanssa. Valkoisten voitettua sodan ulkopolitiikkaa jatkettiin heidän ehdoillaan. Ensimmäiseksi ulkoasiainministeriksi valittiin Otto Stenroth, ja Saksan hävittyä ensimmäisen maailmansodan Suomi haki tunnustusta Yhdysvalloilta ja Englannilta. Molemmat vallat tunnustivat Suomen itsenäisyyden keväällä 1919. Sisällissodalla oli merkittävä vaikutus Suomen ulkopoliittiseen kehitykseen, sillä tasavallan presidentin asemaa korostettiin, jotta ulkopoliittista jakautumista ei enää pääsisi tapahtumaan.

Presidentti ulkopolitiikan johdossa

Ensimmäiset presidentit hyödynsivät valtaoikeuksiaan ulkopolitiikassa säntillisesti, ja yhteistyö ulkoministerien kanssa oli laajaa. Alusta lähtien Suomen ulkopolitiikan johdon täytyi ratkoa suuria kiistoja. Ruotsin kanssa välit paranivat Kansainliiton ratkaistua Ahvenanmaan olevan osa Suomea, ja Neuvosto-Venäjän kanssa Suomi solmi Tarton rauhansopimuksen. Suhde itään värittyi kuitenkin molemminpuolisella epäluulolla, mikä oli myös osasyy sille, että Suomi jatkoi puolueettomuuden linjaansa. Suurvaltojen väliset valtataistelut levisivät myös Suomeen, kun Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen 1939. Talvisodan päätös ja sen rauhanehdot saivat Suomen liittoutumaan Saksan kanssa operaatioon Neuvostoliittoa vastaan. Suomi julistautui puolueettomaksi sodassa, vaikka Hitler julistikin maiden olevan liittolaisia. Koko jatkosodan ajan Suomen hallitus pyrki korostamaan erillissotateesiä. Hävittyään sodan, Suomi oli pakotettu noudattamaan jälleen Neuvostoliiton sanelemia tiukkoja rauhanehtoja. Sodan jälkeistä ulkopolitiikkaa lähti muovaamaan ennen kaikkea J. K. Paasikivi, joka lujitti presidentin asemaa vallan kahvassa. Tämän politiikan tarkoitus oli kaksiosainen: toisaalta Suomi toivoi irrottautuvansa suvereeniutensa rajoitteista, mutta tärkeänä pidettiin myös hyvien suhteiden säilyttämistä Neuvostoliittoon, jotta uusia konflikteja ei pääsisi syntymään. Paasikivi-Kekkosen linjaksi nimetty politiikka johti muun muassa siihen, että Suomi pitäytyi vastaanottamasta Marshall-apua eikä lähtenyt puolustusliittoihin mukaan. Toisaalta samanaikaisesti Suomi alkoi integroitua läntisiin markkinoihin.

Ulkopoliittinen johtaminen murroksessa

Kekkonen profiloitui merkittävänä neuvottelijana länsimaiden ja Neuvostoliiton välillä, mikä on lyönyt Suomeen riippumattomuuden leiman. Neuvostoliiton hajottua paine idästä helpottui, mikä mahdollisti Suomen lähentymisen lännen kanssa entisestään. Suomi liittyikin esimerkiksi Euroopan Yhteisön jäseneksi vuonna 1995 ja myöhemmin aloitti yhteiset sotaharjoitukset Naton kanssa. Kun puolueettomuus ei ollut enää elinehto, myös presidentin valtaoikeuksia voitiin kaventaa. Yhteistyö valtioneuvoston kanssa oli alkanut jo Mauno Koiviston presidenttikausien aikana, mutta vasta vuonna 2000 muutos tuli viralliseksi perustuslakimuutoksen seurauksena. Ensi kertaa Tarja Halosen kauden aikana presidentillä ei ollut enää yksinoikeutta päättää suhteista ulkovaltoihin, vaan päätökset tehtiin yhdessä valtioneuvoston kanssa. Ajan kanssa jako työtehtävistä on muovautunut, ja tänä päivänä presidentin valtaoikeudet koskevat lähinnä maiden kahdenvälisiä suhteita, kun taas valtioneuvosto päättää EU:hun liittyvästä ulko- ja turvallisuuspolitiikasta. Eduskunnan rooli on myös kasvanut, sillä se saa perustuslakimuutoksen myötä hylkäämis- ja hyväksymisoikeuden kansainvälisille velvoitteille. Tänä päivänä Suomen kansainvälistä yhteistyötä perustuslain mukaan määrittelee rauhan ja ihmisoikeuksien turvaaminen, sekä suomalaisen yhteiskunnan kehittäminen. Suomi on aktiivinen osanottaja useissa eri kansainvälisissä yhteisöissä, mutta sen puolueettomuus-teesi on säilynyt läpi vuosien, ja se pyrkii edelleen säilyttämään lämpimät välit sekä itä- että länsinaapureihinsa.

Kansainvälisten järjestöjen toiminta

Tässä osiossa keskustelemme kansainvälisten järjestöjen toiminnasta. Aluksi pohdimme YK:ta ja EU:ta ja sen jälkeen tarkastelemme Suomen läsnäoloa muissa järjestöissä. YK on perustettu vuonna 1945, mutta Suomi ei ollut perustajajäsenien joukossa. Suomelle annettiin kuitenkin mahdollisuus liittyä jäseneksi myöhemmin ja se tulikin ajankohtaiseksi Pariisin rauhansopimuksen jälkeen. Vuonna 1954 perustettiin Suomen YK-liitto, jonka tavoitteena jäsenyys oli, ja se saavutettiin vuonna 1955. Suomen YK-politiikka rakentui puolueettomuuden varaan. Yksi tärkeä tavoite oli rauhanomaisten suhteiden vaaliminen kaikkien valtioiden kanssa. Suomen puolueettomuutta ei kuitenkaan oltu vahvistettu erillisellä sopimuksella, kuten oli tehty Itävallan ja Sveitsin kanssa, ja näin ollen Suomen asema olikin varsin erikoislaatuinen. Maamme YK-politiikka olikin tasapainoilua idän ja lännen välillä. Hyvät suhteet Neuvostoliittoon olivat Suomelle ensiarvoisen tärkeitä, mistä YYA-sopimus on hyvänä esimerkkinä. Suomen YK-politiikan keskiössä olivat muun muassa rauhanturvaaminen, ihmisoikeudet ja naisten oikeudet. Neuvostoliiton hajottua Suomi ei ole samalla tavalla puolueeton maa kuin se oli aiemmin. Maamme nykyinen ulkopolitiikka korostaa kansainvälistä yhteistyötä. Lisääntyneestä länteen suuntautumisesta huolimatta Suomi pyrkii edelleen säilyttämään hyvät idänsuhteet. YK tarjoaa Suomelle hyvän mahdollisuuden vaikuttaa ja tuoda esiin omia näkemyksiään sekä edistää rauhaa.

Suomi ja Euroopan Unioni

Suomi on kuulunut Euroopan unioniin vuodesta 1995, jolloin suomalaiset äänestivät myönteisesti jäsenyyden puolesta. Euroopan Unionia edelsi Euroopan yhteisö eli EY. Euroopan unionin jäsenyys on vaikuttanut suuresti suomalaiseen yhteiskuntaan: liikkumiseen, lakeihin ja muihin sääntöihin. Suomi kuuluu myös Euroopan talous- ja rahaliittoon sekä on ottanut käyttöön euron, toisin kuin muut Pohjoismaat. Suomelle Euroopan unionista oli taloudellista hyötyä ensimmäisinä vuosina, kun Suomi oli nettosaaja. Sen jälkeen, kun unioni on laajentunut, Suomesta on tullut nettomaksaja. EU:n lainsäädäntöä usein kritisoidaan, mutta moni kuitenkin on huomannut hyötyvänsä EU:sta. Liikkuminen eri EU-maiden välillä on helpottunut huomattavasti ja myös esimerkiksi puhelut jäsenmaiden välillä ovat laskeneet hintaansa. Monelle EU on kuitenkin byrokraattinen hallintokoneisto, joka ei tuo mitään hyvää kansalaisille. Erityisesti Britannian EU-eroprosessi on saanut myös monet suomalaiset pohtimaan EU:n järkevyyttä. Suomen roolia EU:ssa on myös usein kritisoitu. Suomen on sanottu olevan usein passiivinen ja myötäilevän suuria EU-maita. On kuitenkin varsin epätodennäköistä, että Suomessa ryhdyttäisiin vakavasti pohtimaan EU:sta eroamista. EU:ssa kuitenkin eletään muutoksen aikaa ja on mielenkiintoista nähdä mitä muutos tuo tullessaan. On kuitenkin varmaa, että muutos vaikuttaa kaikkiin.

Suomi muissa kansainvälisissä järjestöissä

Suomi kuuluu moniin muihin kansainvälisiin järjestöihin. Tunnettuja ovat esimerkiksi YK:n alaiset UNESCO ja UNICEF. Vähemmän tunnettu, mutta erittäin tärkeä on Maailman ilmatieteen järjestö WMO, johon Suomi on kuulunut sen perustamisesta saakka. Myös WMO on YK:n alainen järjestö, ja siihen kuuluu 189 jäsenmaata. Järjestön tavoitteena on pyrkiä huolehtimaan riittävä valmius hoitaa viranomaisvelvoitteena oleva sääpalvelu. Järjestö on jaettu kuuteen eri alueelliseen yhteisöön. Suomi kuuluu Euroopan alueen alueyhteisöön. Järjestöllä on kahdeksan teknistä komissiota, joissa jokaisella komissiolla on oma vastuualueensa ja näitä ovat lentosää, ilmasto, hydrologia, perussääjärjestelmät, maataloussää, instrumentit ja havaintomenetelmät sekä merimeteorologia. Suomi kuuluu myös esimerkiksi kansainväliseen siviili-ilmailujärjestöön (ICAO), jonka tavoitteena on parantaa kansainvälisen ilmailun periaatteita. Lentoturvallisuus on yksi järjestön painopisteistä ja järjestön pääkonttori sijaitsee Montrealissa Kanadassa. Myös rautateillä on oma kansainvälinen järjestönsä. Kansainvälinen rautatieliitto UIC pyrkii edistämään rautatieliikennettä maailmanlaajuisesti ja edistää eri rautatieyhtiöiden yhteistoimintaa. Se pyrkii myös luomaan kansainvälisiä, yhteisiä standardeja. Myös talouden alalla Suomi kuuluu moneen tärkeään järjestöön, kuten Kansainväliseen valuuttarahastoon ja Maailman kauppajärjestöön WTO:hon. Moni kansainvälinen järjestö on tärkeä, mutta suuri yleisö ei välttämättä tiedä paljoa näiden toiminnasta. Netistä on kuitenkin saatavilla runsaasti arvokasta tietoa.

Suomen diplomaattiset tavoitteet

Tässä artikkelissa keskustelemme Suomen diplomaattisista tavoitteista. Diplomatia on tärkeä osa Suomen ulkopolitiikkaa, ja Suomella on edustustoja ympäri maailmaa – muun muassa Afrikassa, Aasiassa ja Etelä-Amerikassa. Osa edustustoista on hyvin suuria, kun taas moni on varsin pieniä, joissa on vain muutama työntekijä. Edustustojen tehtävänä on edustaa Suomea ulkomailla ja luoda positiivinen kuva Suomesta maamme rajojen ulkopuolella. Diplomatia on tärkeä osa tätä valtioiden välistä yhteistyötä. Suomi pyrkii myös tuomaan esille osaamistaan diplomatian kautta. Suurlähetystöt osallistuvat usein mielellään tapahtumiin, jossa pyritään edistämään suomalaista kulttuuria, ja suomalaisen diplomatian yksi keskeisiä tehtäviä onkin tuoda näkyvyyttä Suomelle ja suomalaiselle osaamiselle. Toinen keskeinen diplomatian painopiste on kehitysyhteistyö, jota käsittelemme seuraavaksi tarkemmin.

Suomen edustustot ovat osa diplomatiaa, ja kuten edellä mainittu, Suomen edustustoja on ympäri maailmaa. Suomen suurlähetystöjä on mahdollista löytää niin Moskovasta, New Yorkista kuin Prahasta ja New Delhistä. Usein yhtenä edustustojen tehtävänä on myös hoitaa liikkuvuuteen liittyviä asiakirjoja, esimerkiksi ottaa vastaan viisumi- ja oleskelulupahakemuksia. Tosin viime vuosina jotkut suurlähetystöt ovat ulkoistaneet näitä palveluja. Monissa maissa suurlähetystön lisäksi Suomella on myös konsulaatti. Esimerkiksi Venäjällä Suomella on konsulaatti Pietarissa, Murmanskissa ja Petroskoissa. Viime vuosina suurlähetystöjä on lakkautettu. Näin on käynyt esimerkiksi Bratislavan, Islamabadin ja Manilan suurlähetystöille. Joskus suurlähettiläällä voi olla useita maita vastuualueenaan, esimerkiksi Länsi-Afrikan kiertävä suurlähettiläs toimii Malin, Nigerin ja Norsunluurannikon alueilla.

Suomen Venäjä-politiikka

Yksi Suomen keskeisistä diplomaattisista tavoitteista liittyy Venäjän-suhteisiin. Suomi on osana EU:ta mukana Venäjän vastaisissa pakotteissa. Tästä huolimatta Suomi pyrkii pitämään yllä hyviä suhteita Venäjään. Tästä kertoo esimerkiksi johtavien poliitikkojen aktiivisuus tavata venäläisiä kollegoitaan, toisin kuin monet muut Länsi-Euroopan maan johtajat tekevät. Suomella on sekä taloudellisia että turvallisuuspoliittisia intressejä ylläpitää hyviä suhteita Venäjään. Suomi on esimerkiksi riippuvainen Venäjältä tuodusta energiasta. Lisäksi venäläiset turistit ovat olleet viime vuosina tärkeä ryhmä Suomen matkailualalle. Suomen pitkä maaraja vaikuttaa siihen, että tilanteemme on erilainen kuin esimerkiksi Ruotsin, jossa Venäjän toimintaa kritisoidaan huomattavasti avoimemmin. Voidaankin todeta, että yhtenä suomalaisen diplomatian pitkäaikaisena tavoitteena tulee säilymään hyvien suhteiden ylläpitäminen Venäjään ja varautuminen nykyisen presidentin Putinin jälkeiseen aikakauteen.

Urheilu osana diplomatiaa

Diplomatian tavoitteita voidaan edistää monin tavoin. Yksi näistä on urheilu, jolla on valtavaa yhteiskunnallista merkitystä. Suurten urheilukilpailuiden saaminen on monen maan poliittisen johdon tavoite, koska maa saa sillä erittäin suurta julkisuutta ja näkyvyyttä, kuten Etelä-Korean näkyvyys olympialaisten yhteydessä. Kesällä 2018 Venäjällä järjestetään jalkapallon MM-kilpailut, mikä on erinomainen näytönpaikka venäläisille. Venäläiset poliitikot ovatkin olleet näkyvästi esillä kisojen aikana, vaikkakin presidentti Putin on pysytellyt hieman taka-alalla. Paljon on kuitenkin keskusteltu ja kritisoitu sitä, että urheilua ja politiikkaa ei tulisi sekoittaa. Diplomatiaa on tietysti jo sekin, että valtion päämiehet seuraavat ottelua toisen maan kollegansa kanssa yhdessä. Ehkä ilman kyseistä ottelua he eivät olisi tavanneet pitkään aikaan.

Kehitysyhteistyön airut

Suomi on näkyvä toimija kehitysyhteistyössä, ja Suomella on useita tavoitteita kehitysyhteistyössä. Näitä ovat esimerkiksi ihmisoikeudet, avoimuus, johdonmukaisuus ja laatu. Kehityspolitiikan lähtökohta on se, että kaikilla on oikeus hyvään elämään, joka sisältää koulutuksen, turvallisuudentunteen, hyvän terveyden ja mahdollisuuden toimeentuloon. Ihmisoikeuksien kunnioittaminen on tärkeä osa Suomen kehityspolitiikan tavoitteita. Suomi pyrkii toiminnallaan parantamaan kehityspolitiikan laatua. Ensiarvoista Suomelle on se, että tuloksen ovat näkyviä ja kestäviä – sellaisia, joilla päästään pidempiaikaiseen muutokseen. Yhtenä kehitystyön tavoitteena on myös tehdä siitä entistä avoimempaa. On tärkeää, että ihmiset tietävät kuinka kehitysavun varoja käytetään ja että nämä prosessit ovat mahdollisimman läpinäkyviä. Viimeisenä kehitystyön tavoitteena on se, että kumppanimaat ottavat itse vastuun kehityksestään ja tekevät itse tulevaisuudensuunnitelmansa.