Suomen kansainvälisten suhteiden kehitys

Suomen kansainvälisistä suhteista voidaan alkaa käytännössä puhua vasta Suomen valtion itsenäistymisen jälkeen, sillä autonomian aikana Venäjän keisarikunnalla oli kaikki päätösvalta alueen suhteista ulkovaltoihin. Tänä ajanjaksona Suomen suuriruhtinaskunta hoiti omia asioitaan lähinnä keisarikunnan lähetystöissä ja konsulaateissa. Tästä huolimatta tietyt instituutiot pääsivät kehittymään jo autonomian aikana, ja Suomen suuriruhtinaskunnalla oli suhteita myös Eurooppaan. Suomi pyrkikin hyötymään näistä suhteista hakiessaan tunnustusta suvereniteetilleen, mistä muodostui ensimmäinen ja tärkein ulkopoliittinen tehtävä itsenäistyvälle Suomelle. Muita Suomen pyrkimyksiä olivat venäläisten joukkojen poisajo, raaka-aine riippumattomuus sekä puolueettomuus keinona välttyä suurvalta-konflikteilta. Ensimmäinen suomalainen diplomaatti oli Carl Enckell, joka oli vastuussa toimenpiteistä liittyen Suomen ulkopoliittisiin tavoitteisiin. Ensimmäiset suomalaiset edustustot perustettiin Tukholmaan ja Pietariin. Suomen ulkopolitiikan ensivaiheet olivat kuitenkin myrskyisät, sillä nopeasti puhjennut sisällissota aiheutti ulkopolitiikan jakautumisen kahtia: kun punaiset tukeutuivat neuvostohallitukseen, valkoiset ystävystyivät Saksan hallituksen kanssa. Valkoisten voitettua sodan ulkopolitiikkaa jatkettiin heidän ehdoillaan. Ensimmäiseksi ulkoasiainministeriksi valittiin Otto Stenroth, ja Saksan hävittyä ensimmäisen maailmansodan Suomi haki tunnustusta Yhdysvalloilta ja Englannilta. Molemmat vallat tunnustivat Suomen itsenäisyyden keväällä 1919. Sisällissodalla oli merkittävä vaikutus Suomen ulkopoliittiseen kehitykseen, sillä tasavallan presidentin asemaa korostettiin, jotta ulkopoliittista jakautumista ei enää pääsisi tapahtumaan.

Presidentti ulkopolitiikan johdossa

Ensimmäiset presidentit hyödynsivät valtaoikeuksiaan ulkopolitiikassa säntillisesti, ja yhteistyö ulkoministerien kanssa oli laajaa. Alusta lähtien Suomen ulkopolitiikan johdon täytyi ratkoa suuria kiistoja. Ruotsin kanssa välit paranivat Kansainliiton ratkaistua Ahvenanmaan olevan osa Suomea, ja Neuvosto-Venäjän kanssa Suomi solmi Tarton rauhansopimuksen. Suhde itään värittyi kuitenkin molemminpuolisella epäluulolla, mikä oli myös osasyy sille, että Suomi jatkoi puolueettomuuden linjaansa. Suurvaltojen väliset valtataistelut levisivät myös Suomeen, kun Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen 1939. Talvisodan päätös ja sen rauhanehdot saivat Suomen liittoutumaan Saksan kanssa operaatioon Neuvostoliittoa vastaan. Suomi julistautui puolueettomaksi sodassa, vaikka Hitler julistikin maiden olevan liittolaisia. Koko jatkosodan ajan Suomen hallitus pyrki korostamaan erillissotateesiä. Hävittyään sodan, Suomi oli pakotettu noudattamaan jälleen Neuvostoliiton sanelemia tiukkoja rauhanehtoja. Sodan jälkeistä ulkopolitiikkaa lähti muovaamaan ennen kaikkea J. K. Paasikivi, joka lujitti presidentin asemaa vallan kahvassa. Tämän politiikan tarkoitus oli kaksiosainen: toisaalta Suomi toivoi irrottautuvansa suvereeniutensa rajoitteista, mutta tärkeänä pidettiin myös hyvien suhteiden säilyttämistä Neuvostoliittoon, jotta uusia konflikteja ei pääsisi syntymään. Paasikivi-Kekkosen linjaksi nimetty politiikka johti muun muassa siihen, että Suomi pitäytyi vastaanottamasta Marshall-apua eikä lähtenyt puolustusliittoihin mukaan. Toisaalta samanaikaisesti Suomi alkoi integroitua läntisiin markkinoihin.

Ulkopoliittinen johtaminen murroksessa

Kekkonen profiloitui merkittävänä neuvottelijana länsimaiden ja Neuvostoliiton välillä, mikä on lyönyt Suomeen riippumattomuuden leiman. Neuvostoliiton hajottua paine idästä helpottui, mikä mahdollisti Suomen lähentymisen lännen kanssa entisestään. Suomi liittyikin esimerkiksi Euroopan Yhteisön jäseneksi vuonna 1995 ja myöhemmin aloitti yhteiset sotaharjoitukset Naton kanssa. Kun puolueettomuus ei ollut enää elinehto, myös presidentin valtaoikeuksia voitiin kaventaa. Yhteistyö valtioneuvoston kanssa oli alkanut jo Mauno Koiviston presidenttikausien aikana, mutta vasta vuonna 2000 muutos tuli viralliseksi perustuslakimuutoksen seurauksena. Ensi kertaa Tarja Halosen kauden aikana presidentillä ei ollut enää yksinoikeutta päättää suhteista ulkovaltoihin, vaan päätökset tehtiin yhdessä valtioneuvoston kanssa. Ajan kanssa jako työtehtävistä on muovautunut, ja tänä päivänä presidentin valtaoikeudet koskevat lähinnä maiden kahdenvälisiä suhteita, kun taas valtioneuvosto päättää EU:hun liittyvästä ulko- ja turvallisuuspolitiikasta. Eduskunnan rooli on myös kasvanut, sillä se saa perustuslakimuutoksen myötä hylkäämis- ja hyväksymisoikeuden kansainvälisille velvoitteille. Tänä päivänä Suomen kansainvälistä yhteistyötä perustuslain mukaan määrittelee rauhan ja ihmisoikeuksien turvaaminen, sekä suomalaisen yhteiskunnan kehittäminen. Suomi on aktiivinen osanottaja useissa eri kansainvälisissä yhteisöissä, mutta sen puolueettomuus-teesi on säilynyt läpi vuosien, ja se pyrkii edelleen säilyttämään lämpimät välit sekä itä- että länsinaapureihinsa.