Suomi kansainvälisissä organisaatioissa

Voidaan katsoa, että Suomen ulkopolitiikka alkaa maamme itsenäistymisestä, sillä sitä ennen olimme osa Ruotsia ja Venäjän alainen suuriruhtinaskunta. Venäjän vallan aikana Suomi hoiti suhteitaan taloudellisesti merkittäviin tahoihin konsuli- ja kunniakonsulitasolla. Välittömästi itsenäistymisen jälkeen Suomen ulkopolitiikan tavoitteet olivat yksinkertaiset: saada ulkovallat tunnustamaan Suomi, karkottaa venäläiset ja estää nälänhätä maassamme. Suomi solmi ensimmäiset diplomaattisuhteet Tukholmaan, Berliiniin sekä Pietariin ja verkostoa laajennettiin vuonna 1919. Toisen maailmansodan jälkeen Suomen ulkopolitiikka siirtyi tiukasti presidenttivetoiseksi, ja ajan ulkopolitiikasta puhutaan yleisesti Paasikiven-Kekkosen linjana. Toisen maailmansodan jälkeen oli siirrytty jännitteiseen kylmän sodan aikaan ja Eurooppa oli jakanut kahteen leiriin: Yhdysvaltojen johtamaan länteen (NATO) ja Neuvostoliiton hallitsemaan kommunistiseen itäblokkiin (Varsovan liitto). Suomi pysytteli puolueettomana maana pyrkien säilyttämään suhteensa sekä itään että länteen.

Toisen maailmansodan jälkeen perustettiin Yhdistyneet kansakunnat (YK) vuonna 1945. Suomi ei kuulunut alkuperäisiin perustajajäseniin eikä ollut läsnä, kun järjestön peruskirja hyväksyttiin. Pariisin rauhansopimus vuonna 1947 teki Suomelle mahdolliseksi hakea YK:n jäsenyyttä, mutta prosessi vei vuosia. Suomesta tuli YK:n jäsen vuonna 1955, ja maamme alkoi kehittämään YK:ssa harjoitettavan politiikan perusteita, jotka pohjasivat puolueettomuuspolitiikkaan ja rauhanomaisiin suhteisiin kaikkien maiden kanssa. YK:ssa Suomi toimi sellaisten asioiden parissa, jotka vahvistivat maan ulkopoliittisia tavoitteita: Suomen erityisalaksi muodostuivat rauhanturvaaminen, kehityskysymykset, ihmisoikeudet sekä naisten asema. Puolueettomuuspolitiikan ansiosta Suomi pystyi kehittämään imagoa riippumattomana YK:n jäsenenä. Sillanrakentajan roolin omaksunut Suomi kykeni ylläpitämään hyviä suhteita sekä itään että länteen ja myös kolmannen maailman maihin. Puolueettomat maat ja kehitysmaat toivat suurvaltapolitiikan rinnalle vaihtoehtoisen tavan toimia YK:ssa.

Suomi integroituu Eurooppaan

Vaikka suhteet Neuvostoliittoon määrittelivät pitkälti Suomen ulkopoliittista liikkumavaraa, lähti Suomi mukaan myös läntisiin monikansallisiin järjestöihin. Vuonna 1961 Suomesta tuli Euroopan vapaakauppajärjestön (EFTA) liitännäisjäsen, ja vuonna 1973 Suomi teki vapaakauppasopimuksen Euroopan talousyhteisön (ETY) kanssa. Vuonna 1986 Suomesta tuli puolestaan EFTA:n täysjäsen. Suomen ulkopoliittinen tilanne ja samalla koko maailmanpoliittinen tilanne muuttuivat radikaalisti kylmän sodan päätyttyä, kun Neuvostoliitto sekä sen johtama Varsovan liitto hajosivat. Vuoden 1994 Suomi oli ETA:n eli Euroopan talousalueen jäsen, mutta oli käynnistänyt neuvottelut Euroopan Unionin jäsenyydestä jo vuoden 1993 helmikuussa samaan aikaan Ruotsin ja Itävallan kanssa. Suomen kannalta neuvotteluiden tärkeimmät kysymykset liittyivät maatalouteen ja aluepoliittisiin kysymyksiin. Muista asioista Suomi oli jo neuvotellut ETA:aan liittymisen yhteydessä. Neuvotteluiden vaikeimmaksi kysymykseksi nousi, miten maataloussektori saataisiin sovitettua yhteen EU:n harjoittaman maatalouspolitiikan kanssa.

Suomi äänestää EU:n puolesta

Suomessa järjestettiin neuvoa-antava kansanäänestys EU-jäsenyydestä vuoden 1994 lokakuussa. Jäsenyyttä kannattaneet tahot perustelivat mielipidettään turvallisuuspolitiikkaan ja taloudellisiin seikkoihin vedoten. Liittyminen EU:hun takaisi Suomen yrityksille pääsyn EU:n sisämarkkinoille ja mahdollistaisi vakaan taloudellisen kehityksen. Jäsenyyden eduksi katsottiin myös se, että jäsenyyden kautta Suomella olisi mahdollisuus osallistua niiden päätöksien tekoon, jotka joka tapauksessa vaikuttaisivat Suomen kansalliseen politiikkaan. Liittymistä kannattanut puoli voitti 56,9 prosentilla äänestysprosentin noustessa 74 prosenttiin. Suomen eduskunta teki asiasta lopullisen päätöksen marraskuun 18. päivä, ja vuoden 1995 alusta Suomi liittyi EU:hun. Liittyessään Suomi astui myös EMU:n eli Euroopan talous- ja rahaliiton toiseen vaiheeseen, mikä tarkoitti talouksien lähentämistä niin, että EMU:n kolmanteen vaiheeseen siirtyminen toteutuisi mahdollisimman helposti. Yhteisen valuutan vaihe koitti tammikuussa vuonna 1999.

Suomen ja NATO:n rauhankumppanuus

Suomen puolustusvoimat osallistuu NATO:n rauhankumppanuustoimintaan sekä yhteistyöhön, jonka tarkoituksena on kehittää sotilaallista suoritus- ja yhteistoimintakykyä niin kansalliseen puolustukseen kuin kansainväliseen kriisinhallintaan. Yhteistyön merkeissä osallistutaan NATO harjoitus- ja koulutusohjelmaan, minkä lisäksi kehitetään tiedonvaihtoa sekä tilannetietoisuutta. Suomi on ollut mukana rauhankumppanuusyhteystyössä vuodesta 1994 ja kuuluu myös Euroatlanttiseen kumppanuusneuvostoon, jonka jäsen se on ollut vuodesta 1997. Tämän lisäksi Suomi on kutsuttu edistyneenä NATO:n kumppanina laajennettujen mahdollisuuksien kumppanuusyhteistyöhön, joka tarjoaa mahdollisuuden ylläpitää ja kehittää NATO-suhdetta. Suomi tekee päätökset osallistumisesta harjoituksiin, koulutukseen ja seminaareihin omista kansallisista lähtökohdistaan. Vuosittain Suomi osallistuu noin 200 koulutustapahtumaan sekä 15–20 harjoitukseen. Tämän lisäksi Suomi edistää tiedonvaihtoa NATO:n kanssa turvallisuusympäristön tilanteesta sekä sotilaallisesta varautumisesta. Lisääntyneen tiedonvaihdon ja tilannetietoisuuden etuna on, että Itämeren vakaus lisääntyy ja sotilaallisen toiminnan ennakointi parantuu.